Maahanmuuttajan mielenosoitus ja yksi latte

Tärkeintä uudessa kotikaupungissa on paikantaa mahdollisimman pian itselleen kantakahvila tai pari. Näin voi rakentaa itselleen päivää rytmittäviä rutiineja, turvallisen miljöön jossa liikkua ja mahdollisesti myös uusia hyvän päivän tuttuja. Samalla rahalla saa vatsantäytettä ja mahdollisesti tunnin ilmaista surffausaikaa internetissä. Kantakahvila on paras ja ehdottomasti ensimmäinen tapa aloittaa myös ruotsalaistuminen, elämmehän me täällä pohjolassakin eurooppalaista kahvilakulttuuria ainakin omasta mielestämme.

Helsingissä kantakahviloikseni ehti muodostua vuosien varrella useampi. Töölössä asuessani kävin yksin lähestulkoon aina Korjaamolla ja ystävien kanssa aamiaisella Tin Tin Tangossa. Töölöstä muutettuani Korjaamo jäi, Tintti pysyi. Kumpulassa asuessani paikallinen pikkuinen leipomo-kahvila Kapusiini korvasi kahvilanvirkaa hyvin. Läpi vuosien keskustassa suosikkeja ni ovat olleet tilanteesta ja seurasta riippuen Java, Strindberg ja Fasu. Stoccan Robertsi, jos on kiire. Viimeisen puolen vuoden aikana kahviloiden mustaksi hevoseksi nousi Bulevardin Wayne's, jossa on WLAN ja hauskan sekava myyjäsetä.

Vaikka asunkin vielä väliaikaisasunnossa enkä usko tälle alueelle jääväni pysyväisasukkaaksi, etsin itselleni silti väliaikaisen kantakahvilan. Tarpeellisen päivärutiinin muodostumiseksi kahvilan valintakriteereihin kuuluvat vähintään WLAN, mieluummin myös kone. Ilmainen internet on suotavaa, mutta tarvittaessa kohtuullisen hintainen yhteyskin käy. Paikasta tulee saada keittoa lounaaksi. Sen tulee sijaita alle 1,5 kilometrin päässä ja sen kassahenkilöiden tulee ymmärtää minun maahanmuuttajaruotsiani.

Löysin kuin löysinkin tänään sellaisen paikan. Muutamien tuntien etsintöjen jälkeen olin suunnattoman iloinen paikan Chevre-Chiapattasta ja kuumasta lattesta. Nautiskelin häpeilemättä niistä yli tunnin ajan, lukien samalla paikallista Metroa ja heidän artikkeliaan anoreksiasta. Eivät paljon kalorit minua painaneet, sillä juusto-hunaja-cashewpähkinä leipä oli sen verran maukasta. Tunsin kuitenkin riemua siitä, että olin löytänyt kantakahvilan, jossa kassapoika lauloi Lenny Kravitzia ääneen samalla kevyesti keikuttaen peppuaan (niin tekevät ruotsalaispojat). Kassapoika oli päivän ensimmäinen puhekumppanini: "En latte och chevre-chiapatta. Tack." "Tack så mycket, hejdå!"

Kotimatkalla törmäsin kuninkaanlinnan edessä laumaan maahanmuuttajia, joilla oli menossa hyvin kovaääninen mielenosoitus jotakin vastaan. Mielenosoittajia ei ollut montaa kymmentä, kylttejäkään heillä ei oikeastaan ollut eikä heitä ollut laitettu vartioimaan kuin 2 poliisia. Möykkää heistä silti lähti siinä määrin, että olin valmis liittymään joukkoon. Ihan vain saadakseni puhua ääneen jonkun kanssa. Lähestyessäni joukkoa ymmärsin olevani ainoa valkoihoinen maahanmuuttaja joukossa ja peräännyin. Tässä vaiheessa kuulin möykän keskeltä sanan Etiopia ja totesin, että vaikka maahanmuuttaja olenkin, tyydyn vielä toistaiseksi vain tilaamaan kahvia peppuaan ketkuttavalta pojalta. Vaikka se olisikin päivän ainoa lause, jonka sanon ääneen.

Ruotsalaisittain sairaana

Ensimmäinen aamuni Ruotsissa valkeni alkuun ihan hyvin. Ylös sängystä kohtuullisessa ajassa, puhelinneuvotteluja tärkeiden asioiden parissa, aamiaiseksi vadelmaveneitä ja maitokahvia, jonka jälkeen puin päälleni hillityt, siistit ja tyylikkäät vaatteet. Olin valmis kohtaamaan puhelinliittymänhankkimishaasteet. Vaan toisinhan siinä sitten kävi.

Sairastuin kaikille naisille tuttuun virtsatietulehdukseen. Taannoisen Thaimaan matkan johdosta minulla sattui olemaan valmis antibioottikuuri lääkelaukussa ja riemastuneena nappailin pillereitä itse itselleni annettujen ohjeiden mukaisesti, uskoen että omahoito -paras hoito. Jostain syystä pilleri omaksi hämmästyksekseni ei toiminutkaan. Ratkaisin kriisin ottamalla perään tupla-annoksen ja menemällä sänkyyn makaan odotellen pikaista parantumista. No, ihmeparantumista ei tullut, kuten arvata saattaa. Pieni epätoivo alkoi jo saavuttaa paitsi neidin fyysiikkaa, joka heikkeni huomattavasti, myös neidin psyykettä, joka alkoi niin ikään näyttää hätääntymisen merkkejä. Syviä huokauksia, äänettömiä avunpyyntöjä yläkerrasta ja lukuisia kirosanoja muutaman tunnin päästeltyäni luovutin, ja totesin että omahoito ei toiminut ja lääkäriin on päästävä.

Tässä vaiheessa tiesin jo kokemuksen syvällä rintaäänellä, että aikaa ei ole jonotella kunnallisissa terveyskeskuksissa. Laskelmoin, että nyt jos koskaan menen yksityiselle, maksoi mitä maksoi. Internet ja sen hakupalvelu iso G ei kuitenkaan lohduttanut minua, vaan väitti tiukkaan ettei sellaisia kuin "privat läkare" ole Ruotsissa. Olisihan se pitänyt arvata, eihän kansankodissa eritellä ihmisiä erilaisille lääkäreille sen mukaan, kenellä on varaa maksaa ja kuinka paljon. Fyysisien tuskien ja kielimuurin läpi minun oli hyvin hankalaa hahmottaa, mitä nyt pitäisi tehdä ja minne sitten ihan oikeasti mennä. Asiaa ei auttanut, että tästä "omahoidostani" johtuen olin venyttänyt lääkärille menoa yli virka-ajan. Niimpä aloitin soittorumban kaikille tukholmalaisille tutuille, Tukholmassa joskus käyneille, asuneille tai yksinkertaisesti ruotsia minua paremmin ymmärtäville.

Sain kuin sainkin lopulta apua kaverilta, joka soitteli ruotsalaiselle miehelleen, kirjoitti mustekynällä tietoja kämmenselkäänsä, samalla kuin sykki pitkin Tunnelbanaa, ja lopulta otti yhteyttä yhteen Vårdcentraliin. Kun kohtasimme toisemme lähellä Vårdcentralia, mulla tuli itkuntyrskähdys kuin vahingossa. Tiesin kyllä, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella, vaikka olisin ollut asian kanssa lopulta ihan yksinkin. Mutta siinä tilanteessa, kaikki tuntui vaan niin lannistavalta, ja ratkaisemattomalta. Kansankodin kunnallinen terveydenhuolto pelasikin paremmin kuin Suomessa (ainakin tällä kertaa) enkä oikeastaan edes kaivannut yksityisen praktiikan hienoja printtikyniä, joilla allekirjoittaa se kallis lääkärilasku. Pikkuinen terveysasema, joka sattumalta oli juuri tuona maanantaina auki pidempään, ja jossa sattumalta oli juuri tuolloin töissä suomea puhuva lääkäri ja jonka respa lupasi tehdä minulle sinne kanta-asiakaskortin, tuntuivat parhaalta ja turvallisimmalta hoidolta ikinä.

Päivän järkytysten, kipujen, raivon, tuskien ja seikkailujen jälkeen nyt ainakin tiedän a) minne mennä saman vaivan kanssa uudestaan, b) ettei Ruotsissa ole yksityisiä lääkäreitä nimeksikään, c) hädän tullen ystävä auttaa aina ja d) lopulta kaikki asiat lutviutuu kuitenkin. Mutta vieläkään en tosin tiedä mikä on virtsatietulehdus på svenska.

Tänään heräsin jo vähän pirteämpänä eilisestä pohjakosketuksesta huolimatta ja ulkonakin paistaa aurinko. Menen hankkimaan kohta ruotsalaista puhelinliittymää...

Tästä se nyt sitten lähtee...

Miljoona muuttoon liittyvää asiaa pyörii mielessä kauheana hyrränä päivän jokaisena minuuttina. Keskittyminen mihinkään muuhun tuntuu käytännössä mahdottomalta ja unta saa joka ilta odotella tunnista toiseen turhaan. Jos hetkeksi vaikka nukahtaakin, kohta säpsähtää hereillä muistaen jotain "tärkeää". Näytänkin tällä hetkellä lähinnä kävelevältä ruumiilta eikä se ole jäänyt muiltakaan huomaamatta. "Oot Satu vähän väsyneen näköinen." Ihanko totta?

Asia kerrallaan kaikki kuitenkin järjestyvät ja uskoni palautuu aina hetkittäin. Isäni on sanonut mulle aina minkä tahansa ongelman edessä, että "kyllä ne jutut jotenkin lutviutuu". Ja niin ne tekeekin. Joka kerta asiat ovat jollakin tapaa järjestyneet, ja usein miten vielä parhain päin. Jotakin Hannu Hanhimaista minun olemuksessani kai sitten on, kun hyviä asioita sattuu kohdalleni. Toisaalta, onhan tuota kaikenlaista kapulaakin rattaisiin ihan pienestä tytöstä lähtien isketty. Minussa on kuitenkin jotain outoa heittäytymisen kykyä, jonka ansiosta mikään kapula rattaissa ei kuitenkaan ole saanut minua kaatumaan niin pahasti, että oikeasti itseäni satuttaisin. Haavereita sattuu, haavoja tulee, mutta matka jatkuu.

Tämä Ruotsiin muuttoni on juuri tuon asian itselleni todistamista. Haluan näyttää ennen kaikkea itselleni, että minusta on tähän. Ja että ei ole niin suurta vastoinkäymistä tässä elämässä, että se lannistaisi minut kokonaan. Olen tehnyt valtavasti töitä sen eteen, että voisin olla onnellinen kaikista elämänlähtökohdistani huolimatta. Tietenkään ihmisen onnellisuus ei ole 100 prosenttisesti vain ja ainoastaan hänen omissa käsissään, mutta jokainen voi kuitenkin itse päättää kuinka asiat ja elämän kohtaa. Kohtaako vaikeudet ja ilot reippaana, suoraselkäisenä, rohkeana ja sinnikkäänä vai lannistuuko niiden edessä ja heittäytyy kaarnalaivaksi elämänaalloille.

Joulun Thaimaan-matkan jälkeen pakkaan ruman jääkiekkokassin (veljen omaisuuttaa, ei minun) täyteen kenkiä, hajuvesiä, valokuvia, kirjoja ja koruja. Sitten olenkin valmis saapastelemaan reippaana, suoraselkäisenä, rohkeana ja sinnikkäänä kohti rapakon parempaa puolta. Jossa todennäköisesti elämäni tulee olemaan ainakin ensimmäiset kuukauden melkoista tunteiden vuoristorataa. Mutta siltikin, "kyllä ne jutut jotenkin lutviutuu".

Ikiaikainen, lähes hiljentynyt blogi uusiutuu

Sadun suuret tarinat tulevat saamaan jatkoa, jotain aivan uutta ja mielenkiintoista luettavaa.

Vuodenvaihteessa tapahtuva muutto pikkurapakon paremmalle puolelle saattaa synnyttää paljon uusia ajatuksia, ja kerrottavaa. Tämä lähes kasaan kuivunut blogini elpyköön sen myötä.

Uusia seikkailuja, sekoiluja, satuiluja ja sattumuksia tiedossa pian.

Kulinarismin pyörteissä paksuuntuu

Rakastan ruokaa. Olen kiinnostunut ruoassa sen monissa erilaisissa merkityksissä, sisältäen kaiken sen eettisen tuotantoon, epätasaiseen ravinnon jakautumiseen, maitolitran hintaan ja maksalaatikon rusinalliseen tai rusinattomaan koulukuntaan kuulumisen. Ruoka ilmiönä on kiinnostava ja nautintona täydellinen. Polttoaineena oiva ja elinehtona välttämätön. Siitä riittää muodossa tai toisessa keskusteltavaa loputtomiin. Sen puuttuminen aiheuttaa keskustelua, vaikka sitä ei itseltä puutuisikaan ja toisinpäin.

Rakkauteni ruokaan on aiheuttanut myös sen, että perehdyn intohimooni huolella. Luen kaiken ruokaa käsittelevän; kirjallisuuden, reseptit ja lehtiartikkelit. Jaksaisin puhua erilaisesti keittiövälineistä vaikka koko illan. Olen aidosti huolissani myös epäeettisestä ruoantuotannosta, kirjoitan mielelläni artikkelin koskien mitä tahansa ruokaa läheltä liippaavaa aihetta. Ruoasta pitävänä tyttönä en myöskään kieltäydy sen syömisestä. Vain harvat ruokalajit jäävät lautaselle.

Kokkaan liian harvoin, mutta jokaisesta ruoanlaittohetkestä otan irti kaiken ilon ennen ja jälkeen suorituksen. Suunnittelen aterioita, sulattelen ruokia suussani ja voihkin kuin elokuvissa, jotain hyvää makua mutustellessani. Nautin myös toisten tekemistä ruoista, niin ravintoloissa kuin aivan arkisesti makkarakeitosta. (Oikeastaan, on myönnettävä että makkarakeitosta en erityisemmin pidä.) Kokkauspuolella mulla on vain yksi vaatimus: mun keittiössäni ei jaeta tehtäviä. Jos minä teen ruokaa, seuraneitinä (tai herrana) saa olla, mutta itse prosessiin ei tule puuttua sanallisesti tai sorkkimalla keittiövälineitä. Ei ainakaan, jos haluaa päästä oikeasti syömään tekeleitäni. Kun minä kokkaan, minä kokkaan, ja muut pysyvät tieltäni poissa. Sama pätee siihen, jos joku toinen haluaa tehdä ruokaa minulle. En auta. Kokki olkoon kunkku omassa keittiössään.

Intohimoinen suhtautuminen ruokaan saattaa kuitenkin aiheuttaa lievää paksuuntumista vyötärönseudulla. Siihen kun otetaan vielä päälle talviunet, kotiin peiton alle kääriytyminen, pimeä vuodenaika ja suklaa... Ei seuraa hyvää. Onneksi on tullut taas kevät, lenkkeilykausi ulkona on parhaassa huipussaan ja allergialääkkeet toimivat. Juokseminen kulkee, koska voi taas hengittää. Ilmoittautumismaksu puolimaratonille on nyt maksettu ja tasan kuukauden päästä lähdetään 21.1 kilometrin mittaiselle taipaleelle jolkottelemaan. Hyvä. Hyvä. Hyvä olo, hyvä ruoka, hyvä juoksu, parempi mieli.

Kotiinpaluuahdistus

Kotiinpaluuahdistuksessa on pahinta se, että sille ei voi mitään. Ainoa asia, joka tätä minulle uutta tunnetta helpottaisi olisi välitön matka jonnekin, uudelleen. Olen keuhkonnut kaikille kuunteleville korville jo hyvän aikaa siitä, kuinka "minun on nyt päästävä pois täältä". Moni on vastannut, että ota vain ja lähde. Olen kuitenkin realisti, journalisti ja köyhä. Siinä kolme järjellistä estettä olla lähtemättä, vaikka joka päivä kaipaan sitä niin paljon että vatsaan koskee.


Realisti: Minulla on täällä työpaikka, jossa menestyn ja josta pidän. Jos lähden noin vain, sitä ei palatessani enää ole.


Journalisti: En ole 58-vuotias vakituisessa työssään oleva toimittaja. Kirjoitan työkseni kielellä, jota puhuu noin 5 miljoonaa ihmistä maailmassa. Työnsaanti ulkomailla ei ole yksinkertaista, jos haluaa tehdä tätä mitä teen.


Köyhä: Minulla ei ole rahaa lähteä vain tosi pitkälle lomalle.


Onko siis ihme, että näin palavan halun jälkeen ainoaksi vaihtoehdokseni jää pitkähkö lomamatka? Onko siis ihme, että tämän pitkähkön lomamatkan jälkeen, ahdistaa palata kotiin? Onko ihme, että tulee itku pelkästä ajatuksesta, kun sielu kaipaa niin paljon jotain uutta?


Tallensin osan Etelän seikkailulomani aikana lähettämistäni tekstiviesteistä. Ne kuvaavat hyvin kaikkia niitä suuria, moninaisia ja ihania tunteita, joita koin, näin ja maistoin matkallani. Ehkä niistä kuuluu ja näkyy jotain, mitä en osaa nyt tässä tuulisessa, kylmässä, harmaassa Helsingin illassa purkaa sanoiksi.

"Ciao! Olen perillä Italiassa, Roomassa ja hotellissa, mutkien jälkeen. Matkalaukut hävisi, joten jumitettiin kentällä kiitettävän kauan. Matkailussa virkistävintä on kuulla perusteettomat: si, normale, no problem -lupaukset. Kaikki hyvin, tyttö kunnossa."


"Nyt Firenze. Hurjan kaunista. Olin eilen juhlimassa, päädyin salakapakkaan. Jännittävää. Tapasin kivoja paikallisia, Enricon näen ehkä myöhemmin uudestaan. Kotiin kömmin aamulla puoli kahdeksalta. Tapasin ihanan englantilaismiehen, Markin. Pussailtiin, nähdään ehkä uudestaan. Sää on hyvä, mutta ei juuri nyt erityisen aurinkoinen. Urheasti tänään kirkkokierroksella, vaikka takana 4 tunnin yöunet. Nautin joka minuutista."


"Hei ihanasta Toscanasta. Sää on suosinut yksinäistä seikkailijaa, joka eksyi nahkakenkiä etsiessään maaseudulle. Aurinko tekee naamani taas pilkulliseksi pisamista. Asun Santulla Fiesolessa, vuorilla, josta näkee koko Firenzen laakson ja Duomon. Olen kokenut ihania asioita, syönyt taivaallista ruokaa ja löytänyt jännittäviä juttuja, itsestänikin. Jokainen sekunti silkkaa nautintoa."


"Istun junassa matkalla Innsbruckiin. Maisemat ovat huikeat. Menetin sydämeni Italialle, erityisesti Firenzelle. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu, että kuulun jonnekin. Jään tänne! Tuu kylään!"

"Jalkoihin, peppuun ja joka paikkaan sattuu. Lihakset huutavat mamma miaa. Urheilun iloja. Laskin eilen 7km pitkän pulkkamäen, laskettelurinnettä alas. Hurjaa kyytiä. Kiljuin. Uni ja ruoka on maistunut. Asun 1500 metrissä, lasketellaan lähellä 3000 metriä. Tästä on Pohjanmaan (ja Pohjois-Karjalan) lakeudet kaukana."

"Vikat hetket on kruunuja. Vietettiin ältsin kiva vika laskettelupäivä mahtavassa säässä. Syötiin megahyvä illallinen hyvässä ravintolassa Munchenissä. Ja nyt makaan hotellihuoneeni kylpyammeessa ja juon pikkuhumalaa minibaarista. T. löysä kännikala ammeesta"

Täti uhoaa

Tunsin itseni vanhaksi.

Olin juuri tulossa töistä kotiin näillä perhanan keleillä ja kirosin räntää. Oikeasti kirosin enemmän itseäni ja sitä, että pitikin juuri tänään saada naisellisuuspuuska ja lähteä korkokenkäsaappaissa ja hameessa töihin. Ei ollut mistään kyllä kotoisin se asu tänään. Paitsi että oli kylmä, en meinannut pysyä pystyssä. Liian liukasta noille ihanille kengille. Olisi pitänyt lähteä kumisaappaissa ja farkuissa, vaan ei.

Siinä sitten kirosin itseäni ja ilmastonmuutosta. Kun heiveröiset luuni meinisivat notkahtaa vallan poikki, hyppäsi sydänkin samalla melkein infarktin lailla. Ikä painoi henkisesti ja fyysisesti. Kunnes muistin mikä näissä keleissä oli 14-vuotiaana parasta. Jaloissani oli tuolloin joko valkoiset adidaksen tennarit (samanlaiset on edelleen käytössä) tai Dr. MArtensin rautakärkiset maiharit (ne on tällä erää kaapissa). Parasta mitä saattoi talvella touhuta, oli ottaa pari juoksuaskelta ja liukua muutaman askeleen verran kengänpohjillaan eteenpäin. Ei puhettakaan, että olisi pelännyt kaatumista tai sydänkohtausta.

Pysähdyin oikein asiaa sitten ajattelemaan, seisoin bussipysäkillä ja hymyilin. Voi niitä aikoja. Kunnes ohitseni lipui kolme pojan kloppia juuri tuolla kyseisellä tavalla, kiilasi ohitseni sisälle bussiin ja puhuivat kovaäänisesti kiroillen koko matkan ajan. Ei mitään tapoja nykyajan nuorilla!

Huomenna laitan muuten tennarit jalkaan, ja sitten katsotaan kuka on kuka, senkin räkänokat! Minulla on monta vuotta enemmän kokemusta liukumisesta ja sen lisäksi lupa ostaa kaupasta viinaa.