Ihan homona

Eilinen A2-homoilta Ylellä oli ehkä surullisinta katsottavaa sitten... Ikinä. Seuratessani parituntista väittelyä homoseksuaalien oikeudesta mennä naimisiin, saada lapsia, puhua elämästään ääneen ja jopa oikeudesta olla olemassa pelkäsin saavani aivovaurion. Keskustelun toinen puoli ja sen edustajat eivät olleet isolta osalta ainoastaan tyhmiä, vaan myös jokseenkin empatiakyvyttömiä, ahdasmielisiä ja jopa ylimielisiä. Kaikkea sitä mitä inhoan yli kaiken.

Homouden (ja homoliittojen sekä adoptioiden) vastustajat tuntuivat tukeutuvan pitkälti ikiaikaisiin "raamatulla päähän" -argumentteihin, tietysti klassisten insesti-vertausten kera ja maustettuna "luonnon omalla järjestyksellä". Selitykset ja väitteet homoseksuaalien oikeuksia vastaan olivat aina yhtä ilahduttavan vanhoja, kuluneita ja perusteettomia. Joukkoon mahtui toki uusia naurettavia oletuksia esimerkiksi siitä, että vain heteroliitoilla on yhteiskunnallista merkitystä, koska niistä syntyy lapsia? Ahaa... Eli siis lapsettomilta aviopareilta olisi syytä ottaa avioliitto-oikeus pois? Ja että avioliiton tarkoitushan on ensisijaisesti olla jollakin lailla yhteiskunnallisesti hyödyttävä instituutio, ei suinkaan jotain jolla olisi tekemistä rakkauden kanssa.

Ohjelman loppua kohti tahti vain kiihtyi ja tuntui, että keskustelun edes inhimillisetkään seikat eivät enää järkyttäneet vastapuolta. Millaista ihmistä ei järkytä tosia-asia siitä, että homoseksuaalin nuoren itsemurhariski on nelinkertainen verrattuna heteroseksuaaliin nuoreen? Millaisessa yhteiskunnassa oikein elämme, jos luomme nuorelle sellaisen kasvualustan, jossa hän ei voi elää omana itsenään, vaan neljä kertaa todennäköisemmin tappaa itsensä? Mieleeni nousi väkisinkin kysymys: voisiko Päivi Räsäsen ja Pentti Oinosen äänestää ulos saarelta? Eihän ihmiset, joilla on noin perusteettomia mielipiteitä, voi olla kansanedustajina ja tehdä lakiesityksiä?

Minulla tuli kyyneleet silmiin ohjelman päätyttyä. Surullista.

Farkkukriisi

Jokainen nainen voinee samaistua tähän ajatukseen: hyvien farkkujen löytäminen on helvettiä, ellei jopa mahdotonta. Se nainen, joka ei tätä lausetta usko tai ymmärrä, ei ole koskaan ostanut farkkuja.

Farkkujen hankkimiseen liittyy enemmän ongelmakohtia ratkaistavaksi kuin yhdenkään juhlaklänningin löytämiseen (olipa koltulle kuinka tarkat kriteerit hyvänsä). Päänsärkyä aiheuttavat jameksien oston kohdalla niin koko, malli, väri kuin hintakin. Ja näiden kategorioiden sisälle mahtuvat vielä omat alakategoriansa: merkki, kestävyys, käyttöaste ja muodikkuus. Perhana. Täydellisen mahdoton tehtävä ainakin tälläiselle vartalolle.

Minulle on suotu takapuolta, kyllä, melkein afrikkalaistyylisesti konsanaan. Tämän lisäksi minulla pituuteeni (ja itäsuomalaiseen geeniperimääni) nähden hieman pidemmät jalat. Minulla on onnettoman ohuet pohkeet, mutta reisissä alkaa olla jo tavaraa. Lantioni on naisellinen, mutta ei poikkeuksellisen leveä, toisaalta minulla on varsin kapea vyötärö (silloin kun liikakiloja ei ole kertynyt talvivarastoksi). Näillä spekseillä on turha etsiä farkkuja, jotka istuvat suoraan jalkaani kuin unelma. Yleensä lahkeet jäävät liian lyhyiksi, vyötärökappale liian isoksi lörpöksi tai lantionkohdalta liian matalaksi, niin että alushousut vilkkuvat kyykkimättäkin. Suurin osa farkuista istuu lähinnä vain ja ainoastaan reisien kohdalta. Hyvät farkuntekijät: näyttäkää mulle nainen (siis nainen, ei 15-vuotias tikkutyttö), jolle suunnittelemanne farkut oikeasti istuvat?

Ja sitten se malli... Kokonaiskuvaa vartalossani katsoessa on helppo todeta, että kapealahkeiset farkut (melkein pillit, mutta ei ihan) sopivat minulle parhainen. Niissä on kuitenkin oltava korkea vyötärö ja takataskut, jotka sijaitsevat melko matalalla. Sen lisäksi lahkeiden on oltava vähintään 34 tuumaa pitkät. Takapuolelle on oltava tilaa. Väriksi kelpuutan vain klassisen tummansinisen, vapaa-ajalleni ehkä kulutettuna versiona. Kangas saa olla kunnon farkkuakin, mutta mielellään otan pienen stretch-käsittelyn, jos se on mahdollista. Totaaliset leggings-stretch-välikalsari-farkkumallit jätän alaikäisille. Hyvät farkuntekijät: näyttäkää mulle tuotannostanne malli, joka vastaa yllä mainittuja toiveitani?

Oikeassa elämässä tässä kohtaa tullaan sitten vielä kysymykseen rahasta, mutta juuri nyt olen sitä mieltä, että jos sopivat jamekset löydän, ostan. Maksoi mitä maksoi. Oikeassa elämässä vastaan tulee myös todellisuus siitä, etteivät ne farkut suinkaan tipahda postiluukusta kotiini. Ei, ei vaikka on verkkokauppoja. Sillä kuka hullu (etenkään yllä mainitun tuskan koettuaan) edes harkitsee farkkujen ostoa verkkokaupasta? Sovituskopissa hikoilu näiden täydellisten pöksyjen perässä on helposti yksi hermoja raastavimmista puuhista ikinä. Ikinä. Brasilialaisessa vahauksessa käyminenkin jää kevyesti kakkoseksi, vaikka sen tuottama tuska onkin aika hyvin top 5:ssä.

Ilmastofiilistelyä

Vaikuttaa siltä, että koko Suomessa on tänään upea päivä. Monessa paikassa tuntuu sataneen hitunen lunta, aurinko paistaa ja ihanaa kirpakkaa syyssäätä riittää. Härligt! Etelässä ei vielä lunta ole tullut, torstaiksi taisivat luvata, mutta kirpeää auringonpaistetta tulvii koko kaupunki. Voi kun pääsisi ulos siitä nauttimaan!

Minä en pidä talvesta. Lumi on mukavaa, mutta itse talvi on liian pimeä, kylmä ja pitkä. Mielestäni Suomen talvi on tarkalleen ottaen 2 kuukautta liian pitkä. Jaksan nimittäin nauttia talven ihanuuksista yleensä noin tammikuun alkuun saakka, sitten riittää. Viimeistään tammikuun lopussa alan kirota koko pohjolaa ja vannoa muuttoa etelämmäksi. Toisaalta,on talvessa hyviäkin puolia. Rakastan joulua ja ensi lunta. Ne ovat ihania, tunnelmallisia asioita ja merkkejä tietystä turvallisesta jatkumosta niin arjessa kuin elämässäkin. Kun ensilumi sataa, syntyy erikoinen olo, sellainen puhdas, viaton ja levollinen. Kun koko elämänsä ajan joka vuosi loka- marraskuussa se sama lumi on satanut ja aina kuuliaisesti tullut elämääni... On ihanaa, että se saapui taas. Ihan yhtä ihanaa kuin se joka vuosi saapuva kevät, kesä ja sitten taas syksy.

En pidä hirveästi itseasiassa kesästäkään (vaikkakin enemmän kuin talvesta). Punapäisenä tyttönä ihoni on sen mukainen pisamineen, joita voi löytää miljoonia pitkin poikin kehoani. Palan niin herkästi, välillä tuntuu että siihen riittävät tavallista vomakkaammat kattolamputkin. Niinpä itseasiassa Suomen kesä kaikessa lyhykäisyydessään on mulle parasta: ihoni ei kestäisi enempää, kuumempaa tai polttavampaa auringonpaahdetta. Ymmärrän kyllä ihmisiä, jotka rakastavat hellettä ja kesää: kun minäkin vihaan talvea. Mutta minulle ei vain pitkä, kuuma kesä sovi. Kroppani hylkii sitä.

Eniten nautin keväästä ja syksystä, jolloin on aurinkoa ja hyvät ulkoilukelit, ei tarvitse toppautua kylmyyttä pakoon, mutta minun pieni ihoparkani säästyy samalla palovammoilta. Olenkin joskus pohtinut, että vaikuttaako ihmisten syntymäpäivät todella siihen, mikä on heidän lempivuodenaikansa? Itse syyskuun tyttärenä olen melko vakuuttunut, että joku syy-seuraus siinä täytyy olla. Kun on kerta ensi kerran koskaan keuhkonsa täyteen syysilmaa vetäissyt, se tuntunee parhaimmalta ilmalta jatkossakin. Vai meneekö jo ihan hömppäteoriaksi?

10.10.2010

On kuulemma tänään suuri naimapäivä. Koko Suomi tahtoo tänään vihille, kun on niin sopivat ja nätin näköiset nuo numerot sormuksissa sitten. Onhan se kätevää, että nyt sitten mieskin muistaa paremmin hääpäivän (ja sen koska ostaa ruusuja). Kutsukorttiinkin on niin söpöä kiekurakirjaimin kirjailla, jotta 101010 -Tervetuloa!

Ei oikeastaan haittaa yhtään mitään sekään, että joutuu naimahommiin pienessä kiireessä, on sitä ennenkin. Että ovella (pahimmillaa keskiyön aikaan vieressä) niskaan huohottaa jo seuraava lemmenpari ja pappi oikoo mutkia kysyessään lähinnä vaan sen tärkeimmän: tahdotko? Tahdon, tahdon, joko saa suudella? Mitä sitä herkistelemään turhaan ja rakkaudesta puhumaan, kun voi kerta lyhyemminkin asian hoitaa?

Jepjep.

Mun mielestä naimisiinmeno "sopivana pyöreänä päivänä" vain yllä mainittujen syiden vuoksi on jotakin kovin vastenmielistä. Puretaanpa tämä osiin: "jotta mieskin muistaa"... Ahaa, miehet ovat siis lähtökohtaisesti aina huonoja muistamaan hääpäiväänsä, ellei se oli sama kuin heidän oma syntymäpäivänsä tai SM-liigan finaaliottelun kaima? Kaukana taustalla tässä ajatuksessa tuntuukin olevan lähinnä se (liiankin yrjöttävän junttinäkökulma), että jokainen mies on enemmän tai vähemmän pakotettu avioliittoon. Eikä ne muuten koskaan muista kumminkaan mitään. Jos sellainen mies pitäisi naida, jättäisin naimatta. Minun mieheni onneksi tulee muistamaan hääpäivämme, vaikka se olisikin mielikuvitukseton 23.5.2011. Ja jos ei muista, vika on jossain muualla kuin tylsässä hääpäivämäärässä.

Toisaalta tässä ilmiössä, josta pienimmätkin paikallismediat saavat tällä hetkellä journalistisia orgasmeja, on myös toinen yököttävä puoli: massailmiö. Massailmiöissä ei sinällään ole mitään pahaa: jos kaikki haluavat uskoa Da Vinci Koodin olleen faktaa fiktion sijaan, uskokoon ja valukoot joukolla kohti Finnkinoa Tom Hanksin perässä. By all means, be my guests. Mutta kun niinkin intiimi ja yksityinen asia kuin avioliitto muutetaan yöllisten massavihkimisten Las Vegas-megafestivaaleiksi, se jotenkin loukkaa. Eikö tämän kuuluisi olla edes vähän yksityisempää? Eikö avioliittoa (kirkollisesti siunattuna tahi ei) tulisi kunnioittaa ihan hitusen enemmän? Paitsi tietysti, jos menee naimisiin vain häiden takia, jotka muuten, tiesittehän, ovat aina vain naisen juhla?

Todettakoon lopuksi, että mielestäni häät oikeasti tulevat aina olla vain ja ainoastaan parin oma juhla -ja myös sen näköinen. Julkisesti en näitä mielipiteitä 101010-pariskunnalle kertoisi, omaan nimittäin sopivassa määrin myös etiketin. Mutta tämä on minun blogini, jossa saan pauhata rauhassa ja todeta: junttia.

Maahanmuuttajan mielenosoitus ja yksi latte

Tärkeintä uudessa kotikaupungissa on paikantaa mahdollisimman pian itselleen kantakahvila tai pari. Näin voi rakentaa itselleen päivää rytmittäviä rutiineja, turvallisen miljöön jossa liikkua ja mahdollisesti myös uusia hyvän päivän tuttuja. Samalla rahalla saa vatsantäytettä ja mahdollisesti tunnin ilmaista surffausaikaa internetissä. Kantakahvila on paras ja ehdottomasti ensimmäinen tapa aloittaa myös ruotsalaistuminen, elämmehän me täällä pohjolassakin eurooppalaista kahvilakulttuuria ainakin omasta mielestämme.

Helsingissä kantakahviloikseni ehti muodostua vuosien varrella useampi. Töölössä asuessani kävin yksin lähestulkoon aina Korjaamolla ja ystävien kanssa aamiaisella Tin Tin Tangossa. Töölöstä muutettuani Korjaamo jäi, Tintti pysyi. Kumpulassa asuessani paikallinen pikkuinen leipomo-kahvila Kapusiini korvasi kahvilanvirkaa hyvin. Läpi vuosien keskustassa suosikkeja ni ovat olleet tilanteesta ja seurasta riippuen Java, Strindberg ja Fasu. Stoccan Robertsi, jos on kiire. Viimeisen puolen vuoden aikana kahviloiden mustaksi hevoseksi nousi Bulevardin Wayne's, jossa on WLAN ja hauskan sekava myyjäsetä.

Vaikka asunkin vielä väliaikaisasunnossa enkä usko tälle alueelle jääväni pysyväisasukkaaksi, etsin itselleni silti väliaikaisen kantakahvilan. Tarpeellisen päivärutiinin muodostumiseksi kahvilan valintakriteereihin kuuluvat vähintään WLAN, mieluummin myös kone. Ilmainen internet on suotavaa, mutta tarvittaessa kohtuullisen hintainen yhteyskin käy. Paikasta tulee saada keittoa lounaaksi. Sen tulee sijaita alle 1,5 kilometrin päässä ja sen kassahenkilöiden tulee ymmärtää minun maahanmuuttajaruotsiani.

Löysin kuin löysinkin tänään sellaisen paikan. Muutamien tuntien etsintöjen jälkeen olin suunnattoman iloinen paikan Chevre-Chiapattasta ja kuumasta lattesta. Nautiskelin häpeilemättä niistä yli tunnin ajan, lukien samalla paikallista Metroa ja heidän artikkeliaan anoreksiasta. Eivät paljon kalorit minua painaneet, sillä juusto-hunaja-cashewpähkinä leipä oli sen verran maukasta. Tunsin kuitenkin riemua siitä, että olin löytänyt kantakahvilan, jossa kassapoika lauloi Lenny Kravitzia ääneen samalla kevyesti keikuttaen peppuaan (niin tekevät ruotsalaispojat). Kassapoika oli päivän ensimmäinen puhekumppanini: "En latte och chevre-chiapatta. Tack." "Tack så mycket, hejdå!"

Kotimatkalla törmäsin kuninkaanlinnan edessä laumaan maahanmuuttajia, joilla oli menossa hyvin kovaääninen mielenosoitus jotakin vastaan. Mielenosoittajia ei ollut montaa kymmentä, kylttejäkään heillä ei oikeastaan ollut eikä heitä ollut laitettu vartioimaan kuin 2 poliisia. Möykkää heistä silti lähti siinä määrin, että olin valmis liittymään joukkoon. Ihan vain saadakseni puhua ääneen jonkun kanssa. Lähestyessäni joukkoa ymmärsin olevani ainoa valkoihoinen maahanmuuttaja joukossa ja peräännyin. Tässä vaiheessa kuulin möykän keskeltä sanan Etiopia ja totesin, että vaikka maahanmuuttaja olenkin, tyydyn vielä toistaiseksi vain tilaamaan kahvia peppuaan ketkuttavalta pojalta. Vaikka se olisikin päivän ainoa lause, jonka sanon ääneen.

Ruotsalaisittain sairaana

Ensimmäinen aamuni Ruotsissa valkeni alkuun ihan hyvin. Ylös sängystä kohtuullisessa ajassa, puhelinneuvotteluja tärkeiden asioiden parissa, aamiaiseksi vadelmaveneitä ja maitokahvia, jonka jälkeen puin päälleni hillityt, siistit ja tyylikkäät vaatteet. Olin valmis kohtaamaan puhelinliittymänhankkimishaasteet. Vaan toisinhan siinä sitten kävi.

Sairastuin kaikille naisille tuttuun virtsatietulehdukseen. Taannoisen Thaimaan matkan johdosta minulla sattui olemaan valmis antibioottikuuri lääkelaukussa ja riemastuneena nappailin pillereitä itse itselleni annettujen ohjeiden mukaisesti, uskoen että omahoito -paras hoito. Jostain syystä pilleri omaksi hämmästyksekseni ei toiminutkaan. Ratkaisin kriisin ottamalla perään tupla-annoksen ja menemällä sänkyyn makaan odotellen pikaista parantumista. No, ihmeparantumista ei tullut, kuten arvata saattaa. Pieni epätoivo alkoi jo saavuttaa paitsi neidin fyysiikkaa, joka heikkeni huomattavasti, myös neidin psyykettä, joka alkoi niin ikään näyttää hätääntymisen merkkejä. Syviä huokauksia, äänettömiä avunpyyntöjä yläkerrasta ja lukuisia kirosanoja muutaman tunnin päästeltyäni luovutin, ja totesin että omahoito ei toiminut ja lääkäriin on päästävä.

Tässä vaiheessa tiesin jo kokemuksen syvällä rintaäänellä, että aikaa ei ole jonotella kunnallisissa terveyskeskuksissa. Laskelmoin, että nyt jos koskaan menen yksityiselle, maksoi mitä maksoi. Internet ja sen hakupalvelu iso G ei kuitenkaan lohduttanut minua, vaan väitti tiukkaan ettei sellaisia kuin "privat läkare" ole Ruotsissa. Olisihan se pitänyt arvata, eihän kansankodissa eritellä ihmisiä erilaisille lääkäreille sen mukaan, kenellä on varaa maksaa ja kuinka paljon. Fyysisien tuskien ja kielimuurin läpi minun oli hyvin hankalaa hahmottaa, mitä nyt pitäisi tehdä ja minne sitten ihan oikeasti mennä. Asiaa ei auttanut, että tästä "omahoidostani" johtuen olin venyttänyt lääkärille menoa yli virka-ajan. Niimpä aloitin soittorumban kaikille tukholmalaisille tutuille, Tukholmassa joskus käyneille, asuneille tai yksinkertaisesti ruotsia minua paremmin ymmärtäville.

Sain kuin sainkin lopulta apua kaverilta, joka soitteli ruotsalaiselle miehelleen, kirjoitti mustekynällä tietoja kämmenselkäänsä, samalla kuin sykki pitkin Tunnelbanaa, ja lopulta otti yhteyttä yhteen Vårdcentraliin. Kun kohtasimme toisemme lähellä Vårdcentralia, mulla tuli itkuntyrskähdys kuin vahingossa. Tiesin kyllä, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella, vaikka olisin ollut asian kanssa lopulta ihan yksinkin. Mutta siinä tilanteessa, kaikki tuntui vaan niin lannistavalta, ja ratkaisemattomalta. Kansankodin kunnallinen terveydenhuolto pelasikin paremmin kuin Suomessa (ainakin tällä kertaa) enkä oikeastaan edes kaivannut yksityisen praktiikan hienoja printtikyniä, joilla allekirjoittaa se kallis lääkärilasku. Pikkuinen terveysasema, joka sattumalta oli juuri tuona maanantaina auki pidempään, ja jossa sattumalta oli juuri tuolloin töissä suomea puhuva lääkäri ja jonka respa lupasi tehdä minulle sinne kanta-asiakaskortin, tuntuivat parhaalta ja turvallisimmalta hoidolta ikinä.

Päivän järkytysten, kipujen, raivon, tuskien ja seikkailujen jälkeen nyt ainakin tiedän a) minne mennä saman vaivan kanssa uudestaan, b) ettei Ruotsissa ole yksityisiä lääkäreitä nimeksikään, c) hädän tullen ystävä auttaa aina ja d) lopulta kaikki asiat lutviutuu kuitenkin. Mutta vieläkään en tosin tiedä mikä on virtsatietulehdus på svenska.

Tänään heräsin jo vähän pirteämpänä eilisestä pohjakosketuksesta huolimatta ja ulkonakin paistaa aurinko. Menen hankkimaan kohta ruotsalaista puhelinliittymää...

Tästä se nyt sitten lähtee...

Miljoona muuttoon liittyvää asiaa pyörii mielessä kauheana hyrränä päivän jokaisena minuuttina. Keskittyminen mihinkään muuhun tuntuu käytännössä mahdottomalta ja unta saa joka ilta odotella tunnista toiseen turhaan. Jos hetkeksi vaikka nukahtaakin, kohta säpsähtää hereillä muistaen jotain "tärkeää". Näytänkin tällä hetkellä lähinnä kävelevältä ruumiilta eikä se ole jäänyt muiltakaan huomaamatta. "Oot Satu vähän väsyneen näköinen." Ihanko totta?

Asia kerrallaan kaikki kuitenkin järjestyvät ja uskoni palautuu aina hetkittäin. Isäni on sanonut mulle aina minkä tahansa ongelman edessä, että "kyllä ne jutut jotenkin lutviutuu". Ja niin ne tekeekin. Joka kerta asiat ovat jollakin tapaa järjestyneet, ja usein miten vielä parhain päin. Jotakin Hannu Hanhimaista minun olemuksessani kai sitten on, kun hyviä asioita sattuu kohdalleni. Toisaalta, onhan tuota kaikenlaista kapulaakin rattaisiin ihan pienestä tytöstä lähtien isketty. Minussa on kuitenkin jotain outoa heittäytymisen kykyä, jonka ansiosta mikään kapula rattaissa ei kuitenkaan ole saanut minua kaatumaan niin pahasti, että oikeasti itseäni satuttaisin. Haavereita sattuu, haavoja tulee, mutta matka jatkuu.

Tämä Ruotsiin muuttoni on juuri tuon asian itselleni todistamista. Haluan näyttää ennen kaikkea itselleni, että minusta on tähän. Ja että ei ole niin suurta vastoinkäymistä tässä elämässä, että se lannistaisi minut kokonaan. Olen tehnyt valtavasti töitä sen eteen, että voisin olla onnellinen kaikista elämänlähtökohdistani huolimatta. Tietenkään ihmisen onnellisuus ei ole 100 prosenttisesti vain ja ainoastaan hänen omissa käsissään, mutta jokainen voi kuitenkin itse päättää kuinka asiat ja elämän kohtaa. Kohtaako vaikeudet ja ilot reippaana, suoraselkäisenä, rohkeana ja sinnikkäänä vai lannistuuko niiden edessä ja heittäytyy kaarnalaivaksi elämänaalloille.

Joulun Thaimaan-matkan jälkeen pakkaan ruman jääkiekkokassin (veljen omaisuuttaa, ei minun) täyteen kenkiä, hajuvesiä, valokuvia, kirjoja ja koruja. Sitten olenkin valmis saapastelemaan reippaana, suoraselkäisenä, rohkeana ja sinnikkäänä kohti rapakon parempaa puolta. Jossa todennäköisesti elämäni tulee olemaan ainakin ensimmäiset kuukauden melkoista tunteiden vuoristorataa. Mutta siltikin, "kyllä ne jutut jotenkin lutviutuu".